Blogissani käsittelen vauva-arkea ja intohimojani: fitnesstä, sisustusta, muotia ja kauneutta, koiria, unelmiani.

JenniKatrinan elämää ♥

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Tähänastisista vaikein postaus

Muutama päivä sitten kirjoitin faceen, että multa on tässä kiireessä todellaakaan turha oottaa mitään blogipäivitystä. Ja koko päivän aattelin, että itseasiassa sen on just se puristus mikä minun tähän tilanteeseen tarvii tehä. Tai ei ole puristus, pieni puhdistus se on. Tänään se onnistuu, kun on pyhä, meitä on kotona kaksi. Alotin kirjoittamaan kirjoitusta siis loppiaisena. En kanna blogista taakkaa, mut monta kertaa tulee mieleen kirjoittaa edes lyhyt postaus. Mut sit kun aloitan, ajatuksia vaan tulee ja postaus aina paisuu. Ja kun se keskeytyy aina, niin nytkin postaus on ollut työn alla kolme päivää. Onneksi en saanu tätä valmiiksi loppiaisena. Lähtikö kirjoittaminen avaamaan solmuja... Tuntuu, että kahdessa päivässä kaikki on taas muuttunut.

Loppiaisena me siivottiin koti kerralla. Mulle vakaumukseni ja kasvatukseni vuoksi pyhätyön teen aina huonolla omalla tunnolla ja mieluummin jätän työn arkeen. Meillä kotona aina sanottiin, että pyhätyöllä ei ole siunausta. Nykyään pyhä on isommalle siivoukselle käytännössä ainut päivä, kun molemmat ollaan kotona. Tänä vuonna olikin sitten viimeinen loppiaisvapaa, ensi vuonnahan se ollaan sitten töissä. Oman vakaumukseni vuoksi tämä, samaten helatorstain muuttuminen arkipäiväksi on mielestäni tosi huono asia. 

Mutta sitte niihin fiiliksin ja nykyarkeen. Minä olin kuvitellut kaiken niin toisin. Koko loppu raskausaika meni niin eri tavalla kuin olin ajatellut. Mulla ei juuri koko aikana raskaudessa ollut pahoinvointia, mutta sitä, että tyttö meinasi syntyä niin aikaisin niin ei jotenkin pitäny todennäköisenä. Sairaslomallehan jäin jo syyskuussa ja vitsailinkin vielä, että minun tyttö tulee olemaan niin jääräpää, että uhastaankin syntyy vasta tammikuussa. Kahden kuukauden liikuntakielto oli todella raastavaa. Kun synnytys lapsiveden menoon käynnistyi yllättäen marrraskuun 12. päivä en osannut pelätä mitään. vaikka laskettuun aikaan oisi vielä viisi viikkoa. Tyttö oli saanut jo keuhkoja valmistavat kortisonit, viikkoja oli hyvin samaten painoa joten fiilis oli hyvin levollinen. Odotin jo niin paljon nähdä minun prinsessan. Sukupuoli oli pidetty hyvin salassa ja vaaleapunaisia vaatteita uskallettu hankkia vasta viimeisinä raskausviikkoina.


Ja sittenhän minä synnyin, maailmavalloittajan elkein, käsi ojossa, perjantaina 13. marraskuuta aamuyöstä. Minun siskon Virpin nimipäivä oli tuolloin kun synnytys lapsivesien menoon torstai aamuna käynnistyi, mutta ihan ei tuolle päivälle syntymäpäivää saatu :D   Saa nähdä, mikä MaisaMarmeladista sitten tulee ;)

Tyttö syntyi muutaman viikon ennenaikaisesti ja keskolassa jouduimme viettämään vain pari viikkoa.  Täyden kympin kiitokset Päijät-Hämeen keskussairaalaan osasto 13:lle. 13 on meille onnenpäivä vaikka tyttö syntyikin myöskin Pariisin terrori-iskun påivänä. Raskaustestin tein 13 pv, syntymäpäivä 13, myöskin minun huoneen numero sairaalassa 13, samaten numero 13 osastolla, jossa vietettiin Maisan kanssa pari yötä ennen joulua Maisan kuumeen takia. :)

Arki on ollu uutta ja ihmeellistä, ja ennenkaikkea nimenomaan sitä ihmeellistä.  Arjen raskaus on lyöny täysillä päin kasvoja. Uusi murrosikähän tämä on. Kaikki muuttuu niin vauhdilla. ettei siinä mieli meinaa pysyä mukana. Ja nyt kun olen tätä oloani tässä analysoinut, niin arkihan tässä ei ole sitä raskasta. Raskasta on ollut kun mieli ei ole käsittänyt tätä muutosta. Raskasta on ollut ikävä ystäviäni ja perhettäni.



Oon antanu itelleni aikaa palautumiseen ja oon alkanu viime viikkoina ajan ja jaksamisen mukaan jumppailemaan. Kehoni tunnen aika  hyvin ja oon jo valmis salille, jos vaan sinne joskus arkipäivän päätteeksi jaksais vääntäytyä. Arki on vaan kiirettä, että kun Joni tulee töistä, oon jo niin loputtoman puhki, etten vielä kertaakaan salille asti ole päässyt. Viime launtaina olin jo energisenä menossa, mutta sormenjälkitunnistuspa ei toiminutkaan. Olin silloin aika kiukkusta tyttöä. Kun muutenkaan en ole oikein ollut oma iloinen itseni. Niin.... aikaa palautumiseen... kehon vai mielen? Kumpi on tärkeämpää? Kumman tunnen paremmin? Molemmat tukeaa toisiaan, toinen ei suju ilman toista. Arki on rankkaa, ja tähän tietysti lapseton tai moni kuka tahansa muu voi sanoa, elämä on valintoja, tätähän monta vuotta halusit, mutta pieni lapsi voi oikeasti imeä sinut kuiviin, niin suloinen kuin hän voikin olla. On yllättävää, niin monta vuotta kun tätä toivoi, ja unelma on nyt tässä, niin suoraan sanottuna on vähän hukassa. Arjessa on paljon myös asioita, jotka aiheuttavat huolta, riitaa ja pahaa mieltä. Minulla on ollut jo jonkun aikaa mielen päällä iso taakka, jonka eteen olen joutunut tekemään paljon työtä ja törmään siihen aina uudelleen, menen aina eteenpäin ja sitten joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Haluanko elää asian kanssa ja mitä se minulta ja muilta vaatii. Blogissani haluan vetää tietyn yksityisyyden rajan mitä haluan täällä käsitellä. Tällä hetkellä on vain ollut päällimmäisenä tunne, miten paljon täytyy taipua ja mitä kaikkea joutuu kestämään.  Kenellä ne avaimet itseasiassa on? Takana on pari huonompaa päivää, ja huomaan taas, että olen oikeastaan lähtöruudussa. Huomaan taas, että jälleen kerran joudun myöntämään, vain oma mieli on se, millä asian pystyn ratkaisemaan. Niin mielelläni kun voisin heittää tämän pallon ratkaistavaksi toiselle ja syyttää siitä ainoastaan muita, niin on myönnettävä, että vain mulla on avaimet siihen miten omaa elämääni haluan elää. Tämänkin vuoksi on aika nyt istahtaa näppäimistön ääreen ja tutkailla itseään. Tai vain olla ajattelematta, antaa sormien kuljettaa ajatuksia. 



Huomaan muuttuneni edes hieman toivomaani suuntaan, toivottavasti myös kehittyneeni ihmisenä. Lapsen myötä olen varmastikin myös pehmentymässä. Omassa luonteenpiirteessä on paljonkin,  missä haluaisin jossakin vaiheessa elämääni huomata muuttuneeni, mutta toisaalta tässä iässä olen jo oppinut lopultakin hyväksymääni itseäni vähän paremmin sellaisena kuin olen ja toisaalta myöntämään heikkouteni. Uutta peilikuvaa on aika hankalaa hyväksyä, ja on aika masentavaa kun mitkään vaatteet ei mahdu enää päälle, näillä pakkasilla näkisitte minun toppahousupatentit ;) omat toppikset ei mahdu siis mitenkään kiinni nyt kun synnytyksestä on kahdeksan viikkoa. Mulle mahtuu siis nyt Jonin toppahousut. Mutta tämä on vain pelkkää muuttunutta ulkomuotoa, mutta sitäkään ei voi väheksyä, eikö se harmittaisi. Kroppaansa saa muutettua tiettyyn pisteeseen niin halutessaan, niin myös omaa mieltään. 



Synnytyksen jälkeen monet asiat on tullut niin yllätyksenä. Oletit vaan että tämä asia tapahtuu näin ja näin, sen asian teen silleen ja silleen... olin vaan päättänyt että minä sitten imetän. Niin just! Miks tiettyjä asioita ei vaan kerrota? Mistä tiedät, ellet osaa etsiä tiettyä tietoa?  Ja nyt huomaan itsekin, että kaunistelen monia asioita! Kukapa nyt  liian paljon haluaisi itsestään kertoa. Kaikki äidit verhoilee sen siihen vauva-ajan ihanuteen, niin just. Jokainen äiti tietää monetkin asiat mihin tässä viittaan. Tai usea ainakin.  Jos ei tunnusta tietävänsä, niin väitän että huijaa itseänsä pahasti. Hah, olin aina ennen ajatellu, että miks hitossa äidit tekee siitä vauva-arjesta niin ihmeellistä ja niin tähtitieteellistä, mitä hittoa ne valittaa sitä raskautta, lomalla saavat olla! 

Kun Maisa on jo pian pari kuukautta, ollaan liikuttu jo jonkun verran kaupungilla ja nyt sen ihanuuden vaunujen ja matkarattaiden kanssa tietää. Onkohan sitä itsekin ollut yhtä ajattelematon vaunuilla liikkuvia äitejä kohtaan, todennäköisesti. :/ Parkkihallit on ihan kauheita  turvakaukalon kanssa, kun aivan taatusti viereesi on joku parkkeerannut niin lähelle, ettet mitenkään meinaa saada itseäsi mahtumaan takapenkille laittamaan turvakaukaloa, ihmiset ei varmasti anna tietä sulle kaupassa! Oon ollut ennen vauvaakin joka paikasta myöhässä, mutta nyt ei vasta olla ikinä missään ajoissa. 


Jotenki arvasin tämän ;)

Mindy on ottanut Maisan heti tosi hyvin vastaan, juuri sillä tavalla kuin arvelinkin <3 Alla oleva kuva on otettu aattoaamuna, kun tonttu oli tuonut vasta osan lahjoista. Illalla niitä olikin sitten jo hieman enemmän ;)


On kamalaa, miten sitä kuvitteli olevansa nopeammin omissa mitoissaan :) Eipä auta painostaa itteensä liikaa, salille sitten kun siltä tuntuu ja vauvalta aikaa jää. Vaunulenkit on ihan superhieno juttu, oon kyykkäillyt jo tosi paljon, askelkyykkäjä on palannut puistoon- vaunujen kanssa! Entiset salivaatteet ei inahdakaan, ja varusteita on ollut pakko päivittää muutamalla puserolla ja yksillä housuilla, jotta treenin aloitus olisi hieman mieltä ylentävämpää. En ole koskaan oikein suosinut pitkähihaista treenipaitana, peitettävää on nyt sen verran, että motivaatiota tuo ainakin tämä huppari minkä tilasin House of Brandonilta. 

Tässä mulle motivaatiokuva, otettu minusta kesäkuussa 2013.



Mulle blogi on kaikkea muuta on kuin hifistelyä kuvien kanssa. Mulla ei oo todellakaan aikaa pelleillä niiden kanssa tai käyttää niihin hirveesti aikaa, toki haluan että ne näyttää kivalta tekstissä, kuvaa en ikinä ota blogia ajatellen. Ja kaikki kuvat on otettu ihan kännykkäkameralla mikä tasossa varmaan näkyykin, mutta kuvat ei ole minun blogin tarkoitus. Myöskään kun en tee blogia kaupallisessa tarkoituksessa, tekstiä ja johdonmukaisuutta ei myöskään tule mietittyä niin tarkkaan saati käytettyä siihen kauheasti aikaa, sitä mulla ei ole! :) Niin se aika, mihin se päivässä vaan aina vierähtääkin. Monesti hillun vielä kahen aikaan yöpaita päällä ja voin huomata että vasta kolmen aikaan syömässä aamupalaa. Ohje, mitä vihaan tähän arkeen kaikista eniten on "muista levätä". Anteeksi nyt vaan mutta voiko toinen äiti toiselle antaa sellaista ohjetta? Jos te muut ehditte levätä, niin kertokaa mulle ihmeessä miten! No ehkä vaikka sen ajan, mitä nyt olen kirjoittanut tätä postausta :D Aikaa tämä vei, mutta onneksi lähdin postaamaan. Monet lukot aukesivat. Ja löysin itse ne avaimet.

Eka joulurauhan julistus
Mindyn uudenvuoden nakit

Yksinäisyys. Äsken syöttäessäni Maisaa löysin Katsomosta Maikkarin yksinäisyydestä kertovan dokumentin. Joulu on ollut mulle aina vuoden parasta aikaa ja jouluaatto vuoden paras päivä. Tänä vuonna vietin ensimmäisen kerran joulun omalla perheellä erossa vanhemmistani. Vaikka olen jo 34, se, että olin joulun ilman vanhempia oli minulle yllättävän raskasta. Kotonani Puolangalla olen päässyt käymään viimeksi elo-syyskuun vaihteessa, ystäviäni Kainuussa ja siskoani en ole myöskään nähnyt sen jälkeen. On tosi ristiriitaista, elän elämäni parasta aikaa ja samalla olen yksinäisin kuin koskaan.  Ystävilläni Kainuussa on pienet lapset ja myös entisellä saliohjaajallani, ja juuri nyt kun olen samassa tilanteessa olen heistä niin kaukana. Ei se arki niin raskasta ole, raskasta on tämä  niin kova ikävä, mikä ystäviä, perhettä ja kotia on. Kotiseutu on vaan kovin tärkeä minulle. Perheen ja ystävien kanssa olemme kuitenkin lähes päivittäin yhteydessä. Lukemattomat kiitokset tästä tukiverkostosta, vaikka onkin kaukana <3 Ystäväni Helsingistä kävi luonani ennen joulua, Kainuusta hänkin, ja tuntui, että Jossu toi palan kotia mukanaan ja se helpotti oloani. Ihan parasta oli myös, kun äitini pääsi kuin pääsikin käymään myöskin ennen joulua. Olla yksin ja yksinäinen on siis kaksi eri asiaa. Olen kokenut, että viime aikoina olen ollut tosi yksin. Kiitos ystävilleni ja siskolleni, jotka eilen ja tänään sanoivat mulle ne avainsanat. He auttoivat jälleen kerran minua jäsentämään ajatuksiani. Tukea ajatuksilleni olen myös saanut erittäinkin yllättävältä taholta. Kiitos myös sinulle, jos jostain syystä sattuisit blogiani lukemaan :) Nämä kaikki oli niitä sanoja, ajatuksia ja aforismeja joita itsekin olin työstänyt ja  miettinyt, mutta jotka olin päässyt jo unohtamaan. Asioita, joita tiesin tulevan vielä eteen ja sitten kun ne tuli, olinkin tosi yllättynyt. Sitähän se matkanteko on, askel eteen ja yksi tai kaksi taakse. Uskon, että mieleni tästä taas hieman paranee ja se, että pääsen kuun lopussa taas kotiseudulle pitkästä aikaa on aivan ihanaa <3 


Loppiaisena lähti meidän kuusi ja loputkin joulusta, poislukien punaiset kynttilät ja joulu- tai enemmänkin tunnelmavalot. Punaista meillä ei muuden vuoden aikaan nää, punaisia kynttilöitä tuli sen verran hamstrattua että niitä saa varmaan polttaa vielä tammikuun :) Kuten aiemmin kirjoitin, joulu on mulle ollut aina vuoden parasta aikaa. Ensimmäinen joulu oman lapsen kanssa. Oli itselle tosi suuri yllätys, että ennen joulua mulla oli tunne, että kumpa joulu olisi äkkiä ohi. Loppujen lopuksi joulu oli kuitenkin aika ihana, vaikkei täällä lunta ollutkaan. Olen tottunut viettämään joulun nietosten keskellä, lunta en saanut tänne loihdittua vaikka päälläni olisin seisonut. Toki ulkoiset puitteet ei tuoneet jouluntuntua, mutta joulun rauhalla ei ole mitään tekemistä lumen kanssa, joulun rauha on oma mielenrauha. Tänä jouluna lähdimme rakentamaan uusia perinteitä <3 Niin ihanaa aikaa kun joulu onkin, jostain syystä olen tosi onnellinen että joulu on nyt takana. Monesti joulu koetaankin pahimpana yksinäisyyden aikana. Kuusen purkaminen on aina toiveen- ja kauhunsekaisia tunteita herättävä, mitä vuosi tuo tullessaan, minkälainen seuraava joulu on... Viime vuonna mentiin Jonin kanssa kihloihin, ostettiin asunto, tulin raskaaksi, isä sairastui, mentiin naimisiin, saatiin lapsi... tällaista vuotta ei meille enää tule <3 Elämäni paras vuosi monellakin tapaa, vaikkakin samalla ikäväinen. Toki ensi vuodelle odotan kaikkea kivaa, mutta koska viime vuosi oli niin tapahtumarikas niin ensi vuodelta odotan pysyvyyttä, rauhaa, rakkautta, toivon mahdollisuutta käydä kotiseudullani enemmän, toivon terveyttä ja siunattua vuotta perheelleni ja ystävilleni, toivon ikimuistoista äitiyslomaa, toivon hyvää alkua elämään rakkaalle tytölleni. Mielenrauhaa <3




Minähän sanoin että tästä tulee pitkä! Tämän kirjoituksen julkaiseminen on vaikeampaa kuin minkään aiemman.

6 kommenttia:

  1. Olet kirjoittanut rohkean ja koskettavan tekstin, saat olla itsestäsi ylpeä! On totta, että lapsen saanti on suurin muutos elämässä, vedenjakaja jonka jälkeen ei ole entiseen paluuta. Mielestäni on luonnollista, että mieli on hämillään. Vaikka saat paljon, joudut myös luopumaan paljosta ja muutos on niin raju, ettei siihen pysty mitenkään etukäteen valmistautumaan, vaikka niin on kuvitellut. Näistä ei vaan neuvolassa yleensä puhuta ja äärilaidasta toiseen heittelehtivät ajatukset ja mielialat tulivat itsellekin yllätyksenä. Eikö äitiyden pitänyt olla vaan ihanaa? Uudessa elämäntilanteessa on myös luonnollista kaivata läheisiään ja sinulla he ovat kaukana. Netistä voi löytää vertaistukea ja kahvitteluseuraa sinulle ja vauvalle, jos tuntuu että jaksaa tai haluaa sellaista etsiä. Vauva-aika on raskasta, mutta kuitenkin niin ihanaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. :) Näen pojastani edelleen sen pienen, maidolta tuoksuvat käärön vaikka siitä on jo kuusi vuotta kun hän syntyi. Halauksia ja voimia teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena! <3 Ensimmäistä kertaa koin luomisen tuskaa postausta tehdessäni, yhtäaikaa halu kirjoittaa ja olla lähettämättä koko tekstiä. Toki arjessa on paljon ihanaakin ja täytyy osata myös osata nauttia, mutta halusin tuoda kirjoituksessa esille myös sitä arjen toista puolta.

      Poista
    2. Minulla on vauvatuttavia ja uusia ystäviäkin onneksi Lahdessakin, joten onneksi en ole yksin täälläkään. Onneksi reilu pari viikkoa enää ja Kainuu kutsuu <3

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  2. Hieno, rehellinen kirjoitus. Tuttuja ajatuksia niin minulle, kuin varmaan lähes kaikille äideille. Välillä täytyy rämpiä syvällä suossa, että voi sitten leijailla siellä pilvissäkin. Itse voisin todeta että kolmas kerta toden sanoo. Nyt osaan ajatella tätä vauvavuotta pidemmälle ja tiedän vähän mitä voi olla odotettavissa. Ainakin paljon iloa ja rakkautta, huolta ja murhetta, aika täyttä elämää jokatapauksessa. Lämpimiä ajatuksia sinnepäin ��

    VastaaPoista