Blogissani käsittelen vauva-arkea ja intohimojani: fitnesstä, sisustusta, muotia ja kauneutta, koiria, unelmiani.

JenniKatrinan elämää ♥

tiistai 6. syyskuuta 2016

Päiväni Mindynä


Minä olen Mindy. Olen kuusivuotias Coton de tuléar. Olen äitin tyttö. Kun olin kolmevuotias, elämääni astui isä ja kaksi sisarusta. Tykkään kyllä heistäkin ihan todella paljon, mutta enimmääkseen eläämääni mahtuu vain äiti. Nyt kun olen jo rouvasiässä, elämäni muuttui, sillä äiti on kanssani aina kotona. Kaikenlisäksi meitä on päivisin kotona kolme. Nyt kerron vähän normi päivästäni.


Minä herään yleensä aina seitsemältä kun perheenuusi tulokas, hiuksieni repijä herää. Isi yleensä nousee aina ensimmäisenä ja kävelee keittiöön, jossa hän laittaa tippumaan jotain nestettä vekottimesta, joka ääntää jännästi ja josta tulee omituinen tuoksu. Samalla hän lämmittää aina Viiville maitoa vempaimessa, joka kilahtaa kummasti. En välttämättä vielä nouse tuossa vaiheessa, vaan vasta sitten kun äiti. Jos äiti on joskus kipeä, voin nukkua äitin kanssa kilpaa vaikka koko päivän. Oon aina sielä missä äiti. Mulla tulee aina kauhea hätä, jos äiti sulkee minut vessan ulkopuolelle. Jos en saa ovea kuonolla tai tassulla auki, kuoputan ja äiti avaa mulle oven. Annan äidille paljon suukkoja erityisesti aamuisin, koska viimeisestä on ihan hirveän monta tuntia aikaa. 


Yöllä nukun joko jalkopäässä tai jossain isän ja äidin keskellä. Kun isi tulee Viivin juoman kanssa sänkyyn (jota se juo jostain ihmehökötyksestä), isi nostaa hirveesti selittelevän tyypin omasta sängystään isin ja äidin väliin. Siinä se sitten syö! Sängyssä? Siinä vaiheessa pysyttelen vähän kauempana, hyvästi rauha. Tukan repijä on pinnojensa ulkopuolella. Alkaa rankka päivä. Tuo tyyppi on alkanu nyt liikkumaan, joten nyt mulla ei oo omaa rauhaa enää lähellekään niin paljon. Minä kyllä tykkään tuostakin tyypistä, sen iho tuoksuu hyvälle ja aina silloin tällöin uskaltaudun antaamaan suukon sillekin. Mutta enimmäkseen oon varuillani, sillä tää tyyppi on tosi kovakourainen ja minun  hiukset on vaarassa. Tää typpi on satuttanu minua monesti. Mutta sängyn alle se ei mahdu eikä saa mua sieltä ikinä kiinni :D


Siis nuo laittoi tuon tyypin nimeksi Viivi. Arvatkaapa kuulostakaako minusta Viivi samalta kuin Mindy. Kuinka monet kilometrit päivässä minä juoksen turhaan kun ei ne kuttunukaan minua. Äiti kuttuu minua aina monesti syömään, kun en oo aina varma, että kumpaahan se nyt mahtaa tarkoittaa. Oisivat nyt pikkuisen voinu minua aatella. Ihmiset ei välillä niin tajuu.

Mielestäni oon kutakuinkin ottanu hyvin tuon tyypin vastaan. Onhan se vähän jännä, kun nyt äiti joutuu jakamaan huomion meidän kesken. No mutta hei, koska äitillä on paljon puuhaa, autan sitä ihan kaikessa. Kuljen äitin apuna joka ikisen metrin ihan nokka kiinni jaloissa jos vaikka sattuu et äiti tarvii apua just heti! Enkö oo ihana! Mulle kertyy päivässä pelkästään sisällä ihan hulluna kilometreja. Aika rankkaa. Ennen kun Viivi tuli ja äiti oli päivät töissä, sain nukkua päivät pitkät. Huhhuh että viimeinen vuosi on käyny työstä. Kun äiti jäi vuosi sitten jo kotiin eikä saanut liikkua, niin minusta tuli vieläkin suojelevampi. Kun äiti lähti käyttämään minua pissilenkillä, ja käveli etanavauhtia, niin minäpä aattelin olla tosi suojeleva ja kävelin äitin kanssa samaa vauhtia vierellä, enkä poistunu edes nurmikolle pissille, ettei äidille vain satu mitään. Varsinkin kaikille isoille mustille koirille näytin taivaan merkit. En oo varmaan ikinä murissu näin paljon kuin vuoden aikana. On vähän siistiä kun kaikki isot pelkää minua. Lenkin jälkeen oli aina kova pissahätä, mutta oon tosi tyytyväinen, että näin urheasti jaksoin pidättää. Sitten en kyllä ymmärrä, kun aina tämän jälkeen kun tultiin kotiin, isi lähti minua käyttämään kuitenkin uudestaan. Äiti aina hoki, että meni ihan hukkaan. Miten niin? Isin kanssa lenkillä sitten kyllä vauhtia riitti, mutta piti vetää ihan törkeetä vauhtia takaisin kotiin, miten se äiti siellä nyt pärjää?




Oli yksi torstai kun meillä makuuhuoneessa tulvi vettä. Siitä on nyt pian kymmenen kuukautta. Sitten ne lähti kauheella kiireellä. Sitten oli pari pitkää päivää, kun menin muualle hoitoon. Kun tulin takaisin, äiti ei ollu täällä mutta tuli kyllä päivän päästä takaisin. Sitten sitä ei kahteen viikkoon näkynyt kotona kuin nukkumassa kävi. Sitten ne yksi päivä tulikin kolmestaan.  Tuo se nyt sitten oli, joka oli tuoksunut jo yli puoli vuotta minun nokkaan. 


Muutamien ensimmäisten kuukausien ajan haluasin kovasti nukkua päivällä Viivin matolla, josta roikkui kaikkia härpäkkeitä ja jotka piti hauskaa ääntä. Aina minut häädettiin siitä pois. Sitten tuo alkoi liikkumaan enemmän, ja nyt se leikkii myös minun leluilla ja luilla. Paan vahingon kiertämään, Viivillä on paljon mielenkiintoisempia leluja. Leikin niillä kun porukka on poissa :D Äiti on huolissaan, että kun menee töihin miten minä pärjään. Mut hei! Minä pääsen nukkumaan! Mulla alkaa loma!! Minun työ alkaa sitten puoli kuuden maissa vasta ja kestää sinne noin kymmeneen illalla :D


Viivi on vähän kummallinen. Se syö tosi korkeella ja on aika huonotapainen. Se tiputtelee koko ajan ruokaa lattialle. Mut vähänkö se minusta on siistiä. Siispä me ollaankin kahen kerroksen väkeä. Kyttään koko ajan Viivin alla. Minä saan syödä tosi monta kertaa päivässä :D



Vaunut. Niitä on kahdet. Sinne ne aina Viivin tunkee. Minä oon sisäistänyt niin, että aina siinä vaiheessa kun tuota aletaan pakkaamaan vaunuihin, se on lähtö myös mulle. Tiiän sen, että kun on ne isommat vaunut, niin silloin lähetään pitkälle lenkille. Ne vasta onkin jännät kapineet, kun niissä on vaikka mitä ominaisuuksia. Niiden asentoa se äiti sitten vaihteleekin lenkillä ja pitää pysähellä aina monta kertaa (ilmeisesti se liittyy aina auringon valoon ja jos tyyppi herää, niin sitten äiti aina säätelee jotain.) Aina kun mahdollista, äiti pitää minua lenkillä irti. Metsässä juokseminen on huippua, mutta vaunuilla metsään ei aina pääse. Joskus fleksin hihna kietoutuu rattaiden ympärille, ja se on katastrofi!


Pienemmät vaunut tarkoittaa aina sitä, että se liittyy autoon ja niihin Viiviä laittaessa onkin aina kova jännitys, että saanko minä kutsun mukaan. Aina ei nämä, joita äiti kutsu matkarattaiksi, liity minuun ja silloin kuulen sanat "Mindy jää kotitytöksi, Mindy ei voi lähteä mukaan, äiti ja Viivi lähtee kauppaan". Kauppaan? Miten joku voi jatkuvasti lähteä kauppaan?? Mihin oikeasti mennee, mutta minua tuo kauppa rauhoittaa. Kohta kuuluu taas sanat, äiti lähtee töihin. Kun äiti sanoo aamulla mulle, että iskä lähtee töihin, meen aina sanomaan heipat. Tiiän myös aina aika tarkkaan, milloin isi tulee töistä ja kuulen melkeinpä ulos asti isin askeleet. Kun hissi ääntää, haistan jo kaukaa että isi on siellä ja alan vinkumaan ja haukkumaan jo ennakolta :) Enkö oo ihan päällikkö?


Joskus jos äitillä on kiire päivä, jos ne esim. lähtee Viivin kans kahestaan jonnekin, äiti käyttää minua silloin pikku pissilenkeillä niillä pikkurattailla. Joskus pääsen matkaan autoon. Tuommoisina kiirepäivänä äiti ottaa minut aina ulos mukaan kun se vie pusseja johonkin haisevaan koppiin. Samalla pystyn tekemään pikapissit. Yleensä se vie ne pussit silloin kun Viivi nukkuu. Se sanoo mulle että ottaa minut mukaan, etten äitin takaisin tullessa hauku. Tottakai haukun, onhan me siinä vaiheessa oltu erossa jo pari minuuttia. Mutta tiiättekö mikä on kauheinta? Kun se lastaa, nuo lattian pehmentimet syliinsä ja lähtee niiden kanssa ulos eikä ota minua matkaan. Ei se lähde kauppaan, en tiiä mihin se menee. Mulla on kauhea hätä. Joskus Viivi herää siihen ja äiti on vihainen. Äiti yrittää ottaa minut monesti mukaan silloin, kuulemma ettei Viivi heräis ja sitten sillä on mattojen kanssa aina kauheata säätöä. 


Silloin kun Viivi on päiväunilla, nykyään ei muuten aina lähetä Viivin päiväunien aikaan lenkille vaan lähetään sinne kun Viivi  on hereillä. Kun Viivi on käyny nukkumaan, äiti käy joskus istumaan sohvalle kahvikupin kanssa ja huomaan heti avun tarpeen koittaneen.  Eikö oon siistiä, kun äidin ei tarvi silloinkaan olla yksin. Äiti kaipaa nyt hellyyttä! Kuuliaisesti äiti minua rapsuttaa. Aina en ymmärrä, miksei apu kelpaa ja joskus äiti ajaa minut pois. Sit se aina väkertää koneella jotain blogia. Se vehje, jolla se sitä tekee on ihanan lämmin ja siinä on sellaisia tosi siistejä nappuloita, jotka tekee kivaa jälkeä ja jolla saattaa jopa hetkessä tehtyä mustavalkoisesta näkymästä ihan valkean. Siis ihan sekunnissa :D


Mulla on tosi hienot hiukset. Äiti pesee ne kahen viikon välein. Pesun jälkeen tykkään riehua. Fööni on kiva, mut harjaamisesta en hirveesti tykkää. Isän harjaamana tykkään, kun isi tekee sen niin hellästi. Äiti on niin kovakourainen. Tuo harjaus kestää aina tosi kauan, ja ne tökkii minua vaikka minkämoisilla tikuilla. Yhtä juttua en ymmärrä. Aina kun oon niiden sylissä, ne nyppii minua. Vaikka jos autossakin istun niiden sylissä. Äiti ajaa harvemmin, kun ollaan koko posse liikenteessä, mutta jos ajaa, niin isi nyppii aina autossakin niitä karvoja ja sitten levittelee niitä minun karvoja pitkin Lahtea. 


Uppoudun tehokkaasti sisustukseen.


Parhain koira ystäväni on kyllä Tyyne. Välillämme on 600 km, mutta ystävyys säilyy <3
Äiti on joskus vähän kireä, mutta tykkään siitä ihan hulluna silti. Joskus äitillä on pinna kireellä, ja avuista huolimatta se ajaa minut pois. Eipä mee hetkeekään, kun kohta se jo pyytää minut takaisin ja nostaa minut syliin ja pyytää anteeksi. Minä tykkään ihan hirmuisesti juosta pallon perässä ja tanssia ja kävellä kahdella jalalla. Oon huomannut, että äiti ja isi ei nykyään ehdi minun kanssa leikkiä  ihan niin paljon kuin ennen. Se vähän harmittaa. Näitä leikkihetkiä ei ole enää nykyään ihan niin usein, mutta voi että ne on hauskoja. Äiti sanoo, että tämä helpottaa ihan kohta kun Viivi vähän kasvaa. Viivi tykkää minusta ihan hirveesti ja se nauraa minun leikeille. Tämä rakkaus ei ole aina ihan molemminpuolista. 


Me tehdään päivässä monta lenkkiä. Jos äitillä on kiire päivä, me ei silloin käydä näillä isoilla vaunuilla lenkilä, vaan näillä matkarattailla useempi. Silloin äiti kuulemma multitaskaa, ja me käydään tosi monta pientä lenkkiä. Silloin pääsen aina autoon mukaan. Minä oon jo tottunu, että äiti nostaa Viivin sen härpäkkeen kanssa auton oikealla taakse, siinä minä en saa istua. Ennen olin kova tyttö istumaan edessä, mutta nyt minun pitää vahtia Viiviä, joten oon kiltisti takapenkillä. Minä pääsen tosi paljon aina mukaan jokapaikkaan, ja oon saanut monta kertaa käydä esimerkiksi Karismassa, kun mulle on annettu lupa. Mihin tahansa meen, niin minua aina ihastellaan. Illat on meillä kovaa hulinaa, ja aina kun Viivi käy nukkumaan, silloin me aina lähetään joko iskän tai äitin kanssa, yleensä iskän kanssa lukemaan minun lehdet ja mennään minun someen. Nuo lenkit on ihania kun ei tarvi varoa vaunuja. Kilometrejä ei hirveesti näillä iltalenkeillä kerry, mutta tähän menee helposti kauankin aikaa. Onkohan minun ystävät Arttu, Doris ja Emppu päivittäny mitä?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti